Kiitos ihanan pikku poikani, minäkin vietin tänä vuonna äitienpäivää. :) Joka päivä rakastan tuota naperoa vaan enemmän ja enemmän! Suhtautumiseni itseeni ja ympäröivään maailmaankin on muuttunut: olen nykyään sekä realistisempi että tunneherkempi, mahtavaa olla kumpaakin lähes yhtäaikaa.


Papu 8.5.2011

Kaikki tuntuu nykyään niin ihmeelliseltä: Papu antoi ensihymynsä minulle vain kuukauden ja kolmen päivän ikäisenä, ja sen jälkeen elämä onkin hänen osaltaan ollut pelkkiä suuria tunteita: joko jatkuvaa hymyilyä tai suurta dramaattista itkemistä iltakiukun aikaan... ;)
Pikkumies yrittää myös jo kovasti kommunikoida, hän katsoo silmiin ja päästelee jo (ehkä tahattomia?) äänteitäkin. Yöunista on jäljellä enää vain haaveet, sillä nukkumaan käydään n. yöllä kahden aikaan ja herätys onkin viimeistään siinä 04:30... (Tosin onneksi aamuruokailun jälkeen vielä muutama tovi torkutaan.)

Synnytyksestä toivuin nopeasti, kuva otettu yhdeksän päivää Papun syntymän jälkeen. Kuntosalijäsenyyskin tuli hetki sitten hommattua, treenaaminen jatkuu taas kesäkuussa. (Mikäli lääkäri vaan ensi viikon jälkitarkastuksessa antaa luvan urheiluun.) Jospa pääsisin takaisin siihen kuntoon, missä viime kesänä olin. Nyt tuppaa välillä hengästyttämään...

Mahtavaa taas juosta ja tanssia, kun ei ole se jättimäinen pallomaha tiellä kaikissa toiminnoissa. :D En vieläkään kaipaa raskausmahaa, vaikka kaikki mammaihmiset tuppaavatkin koko ajan päivittelemään että sitä muka tulisi ikävä...
Kyllä minä mielummin olen ihan omankokoiseni ja pidän lapsen sylissäni kuin mahassani. (Varsinkin kun noin suloinen lapsi, kyllä kelpaa katsella. <3 )

Kylläpäs oli hajanaista lätinää tämä merkintä. Noh, ehkä tässä alan päivittelemään vähän useammin ja saan järkevämpiäkin merkintöjä aikaiseksi. Tämmöistä meille kuitenkin nyt kuuluu!