Hola!

What a day. Onpahan taas ravattu neuvolassa ja lekurilla, onneksi hyvin uutisin ja tuloksin. Papu on vilkasliikkeinen ja aktiivinen pieni ihmisenalku, ja se tieto jos mikä minua helpottaa joulustressin keskellä. :)
Oma vointini on yhä vähän nuupahtanut ja uupunut, johtunee sitkeästi alalukemissa pysyttelevästä hemoglobiinistani. Epäilevät myös raskausajan diabetesta, sen takia joulun välipäivinä on ylimäärinen ultrakuvaus... Olisi mukava saada tietoa eikä vain epäilyksiä!  (Tosi nasta elää epävarmuudessa.) Jos diabetes todettaisiin, saisin ainakin selityksen tälle käsittämättömälle väsymykselleni, ja asian hoidettua kuntoon. (Tottakai teen minkä voin, eli mietin ja katson mitä suuhuni tungen, mutta tiedä häntä olisiko tämä ihan sellainen insuliinihoitoa vaativa keissi.)

Tämä väsymys on ihan toden teolla elämää hankaloittava tekijä! Semmoiset asiat, jotka ennen kuuluivat normaaliin päivrutiiniin, ovat nyt ponnistelujen takana. Kouluaamuna herääminen tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta. Eläinten aamutoimet, omat aamutoimet, joka aamu muka kamala kiire, vaikka aikaa on kuinka ja paljon.
Koulussa jo ennen ruokataukoa pohdin, josko skippaisin omin luvin iltapäivän tunnit, jotta pääsisin kotiin nukkumaan. Sinniteltyäni "urheasti" koulussa kahdeksasta neljään, saan palkinnoksi puolen tunnin niska- ja hartiaystävälliset nokkaunet bussin lempeässä tärinässä. Bussimatkan jälkeen odottaa pidempi lenkki nelijalkaisessa seurassa. (Ajatus lenkillelähdöstä on ylimaallisen uuvuttava, mutta jahka pihalle päästään, huomaan jälleen olevani kiitollinen siitä, että minulla on lenkkiseuraa. Muussa tapauksessa jumiutuisin kai neljän seinän sisälle annettuani laiskuuden viedä voiton!) Sitten pitäisi siivota kotona ja taikoa sapuskaakin pöytään. Suihkussakin on hyvä käydä, jos aikoo aamulla taas mennä kouluun eikä kompostiin. Illemmalla sitten rentoutumista TV:n, tietsikan tai piirustusten ääressä, jos jaksaa...

Ja kaiken tuon jälkeen uskon olevani supernainen! Onneksi ajatus vauva-arjesta ei pelota, sillä tämä uupumus ei ole henkistä, vaan täysin fyysistä: jahka raskausajan hormoniryöpyt laantuvat, hemoglobiinini tasaantuu ja normaali elopainoni palautuu, olen taas fyysisesti vetreä ja valmis vauvailemaan oikein täysteholla! (Toivottavasti.)
Monet äitisihmiset jaksavat jankuttaa minulle, miten raskasta arki vauvan kanssa tulee olemaan. Totta kai se tulee olemaan raskasta, mutta eiköhän aika moni asia ole omasta asenteesta kiinni. Toivon todella, ettei minusta tule sellaista romahtaneen näköistä ihmisrauniota, joka kulkee ympäriinsä kuin haamu. Hui kamala.
Minun mielestäni lapsen saaminen on mahtava asia, ihana asia, elämäni ykkösjuttu! (Raskaus puolestaan ei todellakaan ole ihana! :D)
En jaksa enää edes korvaani loksauttaa niille "mutta sä oot vasta niin nuori!" -jutuille. Miksi tästä pitää puhua ihan kuin MENETTÄISIN jotain? Minähän vain SAAN lisää onnea elämääni, ja nautin kyllä siitä etuoikeudesta.

Onneksi pian on joulu. Sitten onkin jo ensi vuosi, ja sitten ensi vuoden kevättalvi. Silloin saa sanoa hyvästit mursuisalle ulkomuodolleni ja toivottaa uusi perheenjäsen tervetulleeksi maailmaan. :)

Terveisin: Raskasrakenteinen, raihnas ja rauahton raskausviikolta 25